Keskenmeno kokemuksena – oma tarinani kotona tapahtuneesta keskenmenosta

Tässä tekstissä kerron sinulle oman kokemukseni kesken menneestä raskaudesta. Tulen puhumaan epätietoisuuden ajasta, odotuksesta ja surusta. Käsittelen oman keskenmenoni niin henkisenä kuin fyysisenäkin tapahtumana – ja jaan avoimesti myös keskenmenoon liittyvän synnytyskokemuksen. Oma suhteeni keskenmenooni on hyväksyvä ja lempeä, eikä se ole missään kohtaa ollut minulle ylivoimainen surun kokemus, vaikka rankka toki olikin.

Kun nyt tiedät kaiken tämän, tunnustele rauhassa pystytkö juuri nyt lukemaan tällaista tekstiä.

Raskauden alku

Tulin raskaaksi vähän yllättäen ja suunnittelematta (tai niin yllättäen, kuin aikuinen seksuaaliterveydestä ymmärtävä ihminen nyt voi tulla), kun esikoiseni oli vähän yli vuoden ikäinen. Tiesimme, että halusimme lisää lapsia ja olin tuntenut jo esikoisen raskausaikana hyvin vahvasti sen, kuka hänen jälkeensä on tulossa. Tämä voi kuulostaa monelle vähän korkealentoiselta, mutta herkkänä ja intuitiivisena ihmisenä koen aistivani asioita herkästi. Tiesin siis sen, että meille on tulossa toinen lapsi ja tiesin myös hänen nimensä. Tuo kyseinen raskaus kuitenkin tuli sellaiseen saumaan, että yllätyin sen alkamisesta. Sen lisäksi olin heti raskauden alussa hämmentynyt: kohdussani kasvunsa aloittanut lapsi ei tuntunut olevan se, jonka olin aistinut aiemmin seuraavaksi tulevan.

Tämä hämmentynyt ja yllättynyt olotila ei suoraan ahdistanut tai säikäyttänyt minua, mutta se loi kummallisen verhon odotuksen päälle. Laskin suunnilleen, milloin raskaus olisi saanut alkunsa ja varasin varhaisultran raskausviikolle kahdeksan. Menimme koko perheen voimin Malmille ultraan ja kohdustani löytyi pieni ihmisenalku, jonka sydän sykki. Alkio vastasi kuitenkin kooltaan noin raskausviikkoa kuusi. Siinä oli iso heitto, jonka toki pystyi selittämään sillä, että hedelmöittyminen olisikin tapahtunut myöhemmin. (Tunsin ja tiesin, ettei niin voinut olla, mutta yritin huijata itseäni). Kätilö ehdotti, että varaisimme ajan parin viikon päähän: silloin näkisimme, kehittyisikö alkio normaalisti. Teimme näin ja aloitimme piinaviikot.

Piinaviikot

Googlasin seuraavien kahden viikon ajan kokemuksia, joissa alkio ei vastannut viikkoja. Laskin uudestaan ja uudestaan aikoja ovulaation, seksikertojen ja plussatestin välillä, toivoin parasta ja pelkäsin pahinta. Olimme kertoneet raskaudesta muutamille läheisille ja nyt tilanteessa oli vielä lisäpainona heidän pitämisensä ajan tasalla kaikesta. Kaikki tuntui niin painavalta.

Helpottavin hetki näiden viikkojen aikana oli, kun pistäydyin doulamme pitämällä joogatunnilla ja kotimatkalla hän kysyi kuulumisiani. En heti tiennyt, mitä sanoa ja lopulta sanoin, että on kaikenlaista, mutta se on aika painavaa. Hyvin doulamaisesti hän katsoi minua rohkaisevasti ja kertoi, että hän jaksaa kyllä kannatella. Sitten kerroin kaiken. Sain kannattelijan raskauden loppumatkan ajaksi.

Toinen ultra

Toinen varhaisultra ahdisti ja pelotti. Oksetti. Menimme taas koko perheenä paikalle, esikoinen asettui leikkimään lattialle. Viileä ultrasauva tavoitti oikean kohdan sisälläni ja ruudulla näkyi taas pieni, sykkivä sydän. Hetken helpotus. Kätilö mittasi pienen ja kertoi valitellen, että kahdessa viikossa hän oli kasvanut vain noin viikon verran. Enää ei ylläpidetty toivoa tai mahdollisuuksia, vaan todettiin, että raskaus on menossa jossain kohtaa kesken. Oli tyhjä olo. Kätilö sanoi, että voisin tulla viikon päästä vielä katsomaan, joko sydän olisi lakannut lyömästä - hän voisi tällöin tehdä suoraan lähetteen Naistentautien poliklinikalle. Tuosta kolmannesta kerrasta hän ei ottaisi enää maksua, hän ei kokenut sitä inhimilliseksi. Siitä olen edelleen niin kovin kiitollinen.

Ultran jälkeen istuin saunassa ja puhuin pienelle. Kerroin, miten paljon häntä rakastan. Kerroin, miten hurjan sitkeä hän on ollut, miten hienosti hänen sydämensä on jaksanut lyödä. Kerroin, että hän saa mennä, kun on valmis, mutta sanoin myös, että hän saa elää sisälläni niin kauan, kuin se on hänelle tarpeen. Äiti jaksaa kyllä kantaa häntä. Itkin, itkin ja itkin. 

Kolmas ultra

Kolmanteen ultraan menin yksin. Ruudulta näin heti. Sanoin kätilölle, että ”hän taisi olla nyt valmis”.  Kätilö sanoi, että ”niin taisi”. Muuta ei tarvittu. Lähete sairaalalle viikon päähän, jotta saisin halutessani lääkkellisen tyhjennyksen. Oli tiistai ja palasin kotiin turtana.

Seuraavina päivinä istuin paljon saunassa. Puhuttelin tällä kertaa kehoani ja kerroin, että se voi päästää nyt vauvasta irti. Ensimmäisinä päivinä puhuin lempeästi. Houkuttelin. Lohduttelin. Loppuviikosta aloin loitsia.

Päästä irti, irrota ote: vereni, rakkaani, virrata saa.  Päästä irti, irrota ote: vereni, rakkaani, virrata saa.

Soitin mummilleni, pitkän linjan vyöhyketerapeutille. Kysyin, mitä minun pitää jalastani hieroa. Hieroin kohdun heijasteet läpi. Join vadelmanlehtiteetä. En halunnut lääkkeellistä tyhjennystä. En halunnut sairaalaan, vaan halusin synnyttää lapsen siellä, missä raskauden ensihetkistä alkaen kuvittelin hänet synnyttäväni. Suihkun lattialla. Halusin kokea keskenmenon kotona.

Synnytys - Keskenmeno kotona

Varoitus: tässä osassa on verta,  soluja ja kaikenlaisia eritteitä. Puhun niistä avoimesti, koska olisin halunnut, että joku olisi puhunut niistä avoimesti ennen omaa kokemustani.

Aallot alkoivat sunnuntaina. Pari päivää ennen varattua lääkäriaikaa. Aamupäivällä kohtu alkoi kovettua ja tunsin painetta. Kävin kävellen kaupassa, tuntui kuin päällä olisi ollut lähes koko ajan jonkinasteinen supistus. Se ei ollut yhtä kivulias, kuin synnytyssupistus, mutta samankaltainen kuitenkin. Vertaisin sitä eniten siihen miltä synnytyssupistukset tuntuivat siinä vaiheessa, kun olin esikoisen synnytyksessä saanut kipupiikin: kovaa painetta, mutta ei niin repivää kuin ilman lääkettä.

Kotiin päästyäni paine kasvoi, kipu kasvoi. Tuntui, että jotain haluaa ulos. Istuin vessanpöntölle ja humps: iso, varmaankin yli nyrkinkokoinen verihyytymä räjähti pönttöön. Kaivoin sen paniikissa ylös ja yritin tutkia, näkyykö ylös saamassani materiaalissa pientä elämänalkua. En löytänyt. Humps. Uusi hyytymä. Verta. Lisää hyytymiä. Verta. Aloin panikoida: kuuluuko verta tulla näin paljon? Puoliso seisoi ovella ja katsoi veristä esitystä. Hän sanoi, ettei hänen mielestään esikoisen synnytyksessäkään ollut näin paljoa verta. No – voitte ehkä kuvitella, että litran vuodon kokeneena tämä vähän säikäytti ja minua alkoikin pyörryttää ihan kunnolla.  Vähän hengittelyä. Vettä. Lisää hengittelyä.

Soitin Naistenklinikalle ja kysyin, kuinka paljon verta on liikaa verta. Hoitaja puhelimessa sanoi, että ”ellei sitä tule kuin hanasta, niin on ihan ok”. Ei tullut kuin hanasta. Puoliso toi elektrolyyttejä. Syke rauhoittui, hengitys rauhoittui ja olokin tasaantui. Siirryin kylpyhuoneen lattialle makaamaan. Kipuja ei enää ollut, ne olivat loppuneet välittömästi vuodon alettua. Silti kohtu tyhjentyi. Välillä makasin, välillä nousin kyykkyyn synnyttämään uuden hyytymän. Lattia oli kylmä, joten puoliso napsautti saunan päälle ja sieltä tuleva lämpö sai minut rentoutumaan vähän lisää. Kävin suihkun alla kyykkimässä ja palasin taas omaan pesääni lattialle, aika alkoi käydä pitkäksi ja runsas verentulo vain jatkui. Kävin kerran kokeilemassa, josko voisin lapsen vaipan avuin makoilla sängyssä – en todellakaan voinut. Se kertonee vuodon määrästä. Makoilin lattialla, aloin katsoa yhtä turvasarjoistani (Chilling Adventures of Sabrina Spellman), join pepsiä ja söin voileipää. Tässä vaiheessa olo oli jo tosi hyvä: etenkin, kun herkkä mieleni oli ymmärtänyt, etten luultavasti vuotaisikaan kuiviin.

Vuodin tällä tavalla neljä tuntia, mikä teki keskenmenosta kotona aika fyysisen ja henkisesti haastavan kokemuksen. Neljä tuntia niin, ettei minulla ollut asiaakaan pois viemärin luota. Kun verentulo vihdoin hiipui ja nousin lattialta, katsoin itseäni peilistä ja ajattelin:

”Tämän minä kävin läpi ja näin vain nousin takaisin seisomaan”.

Loppuillan lepäsin sängyssä. Esikoinen kävi rinnalla, silittelin häntä. Tilattiin luultavasti noutoruokaa ja jatkoin Netflix-maratoniani. Mietin, että aikamoinen iltapäivä.

Lääkärintarkastus

Kaksi päivää myöhemmin menin aiemmin varatulle lääkäriajalle. Halusin, että lääkäri ultraa vielä ja tarkastaa, että kaikki tarpeellinen on varmasti poistunut (tällä oli iso merkitys sitten jälkivuodon aikaan). Hän oli lempeä ja empaattinen, tosi ihana. Sain tarvittavat tiedot: kohtuni oli tyhjentynyt hienosti ja nyt vain odoteltaisiin jälkivuodon loppua. Sitä saatiin sitten kyllä odotella…

Jälkivuoto

Jälkivuoto kesti kuusi viikkoa ja se oli paikoitellen tosi runsasta. Hyytymiä tuli välillä työpäivän aikana niin paljon, että pidin housuissani vaippaa. Tässä kohtaa ehkä mietit, että olisiko voinut hyvä olla sairauslomalla – no todellakin olisi. Koska oloni oli hyvä ja tiesin, ettei kohtuun pitäisi olla jäänyt mitään, en ollut huolestunut vuodon määrästä. Kuitenkin ohjeistaisin vastaavassa tilanteessa ainakin tsekkaamaan tilanteen terveydenhuollon puolella. Muutaman kuukauden kuluttua nimittäin hemoglobiinini oli Puhti-mittauksessa 96, joten verta oli tullut menetettyä jonkin verran.

Lopuksi

Niin. Tällainen oli minun kokemukseni. Jokainen keskenmenokokemus on omanlaisensa, erilainen ja herkkä. Sain keskenmenon itse tosi aikaisilla viikoilla, enkä ollut ehtinyt vielä ihan sisäistää raskautta tai suuresti kiintyä tulevaisuuteen vauvan kanssa – silti se tuntui suruna ja kipuna. Tiedän, että myös puolisolleni kokemus oli vavisuttava ja hän kantaa sitä edelleen.

Minua suojelee oma kokemus- ja uskomusmaailmani, jonka avulla olen saanut ymmärrystä ja hyväksyntää meidän kokemaamme varhaista keskenmenoa kohtaan. Minulle on selvää, että juuri tämä pieni tiesi tulevansa vain käymään. Hän tiesi sen ja valitsi reittinsä, se kuului hänen polulleen. Ja vaikka uskon näin meidän kohdallamme, en ikinä tuputtaisi sitä muille. Haluan muistuttaakin, että vaikka tämä oma kokemukseni oli surullisuudessaan kaunis ja hyväksyin sen, on tosi okei, jos sinun kokemuksesi ei sitä ole. Keskenmeno saa olla epäreilu, paska, repivä ja rikkova. Pyydäthän silloin apua ja tukea itsellesi ja perheellesi <3

Kiitos, kun luit tarinani. Kiitos, kun annoit tilaa keskenmenolle. Aiheelle, josta meidän(kään) kulttuurissamme ei puhuta läheskään tarpeeksi, vaikka sen kokee jopa neljännes hedelmällisessä iässä olevista kohdullisista. Puhutaan siitä enemmän, jotta kenenkään ei tarvitsisi sen tapahtuessa kokea olevansa yksin tai ihan pihalla.

Minulle saat aina jakaa kokemuksestasi. Pidän myös kommenttikentän auki teidän kokemuksillenne: muistathan siis mennä kommenttikenttään ainoastaan, jos olet valmis lukemaan muiden keskenmenotarinoita <3